forest-1256839_1280

Surutyö sisäisen motivaation lähteenä

Menetyksen kokemus voi olla myös voimavara, joka pitää yllä sisäisen motivaation liekkiä ja herkistää pohtimaan uudenlaisia kysymyksiä luovasti.   

Surun monet kasvot

Jouduin vaihtamaan alaa ammattitaudin takia, ja se on ollut elämässäni järisyttävä, surutyötä vaativa muutos. Olin tehnyt urani ammattimuusikkona, ja yhtäkkiä olin tilanteessa, jossa lääkärit eivät voineet antaa kovinkaan optimistisia arvioita ammatillisesta tulevaisuudestani. Jouduin kohtaamaan yhtä aikaa traumaattisen menetyksen sekä pohtimaan, mihin suuntaan alkaisin identiteettiäni ja uutta uraani rakentaa. Itselläni oli syvä sisäinen intuitio, että haluaisin hyödyntää mahdollisimman paljon arvokasta muusikon koulutustani sekä vuosien työkokemusta orkesteri- ja kamarimuusikkona. Menettämisen kokemus alkoi pikkuhiljaa versoa uusia taimia, jotka eivät ehkä olisi kasvaneet, ellen olisi ollut elämässäni niin äärimmäisessä murroksessa.

Psykoterapeutti Maaret Kallio kirjoitti kolumnissaan (HS 5.12.2018): ”Toipumisen elinehto on surulle suostuminen”. https://www.hs.fi/blogi/lujastilempea/art-2000005920008.html

Surulle suostuminen on ollut identiteettimuutokseni tärkein kulmakivi, mutta sen oivaltaminen ei ole ollut helppoa eikä johdonmukaisesti etenevää. Tehdessäni kognitiivisen lyhytterapian opintoja opin pikkuhiljaa tarkastelemaan omaa elämääni dialektisesta näkökulmasta: avautumassa voi olla riemastuttavan mielenkiintoisia uusia polkuja, ja samanaikaisesti voin elää läpi tähänastisen elämäni suurinta menetystä ja surua. Suru ei aina sulje pois kiitollisuutta ja uteliaisuutta. Suru on joskus ehkä portti jollekin syvälle merkityksellisyyden kokemukselle, jota ei olisi tullut kohdanneeksi, jos kaikki olisi jatkunut kuten ennenkin. Suru ei myöskään ole asia, jonka voisi ”surra pois” jossain ennalta määritellyssä ajassa, se tulee osaksi persoonaa ja kulkee mukana läpi elämän muuttaen olemustaan eri tilanteissa. Tietyt tilanteet tekevät surusta edelleen tuoretta ja kirvelevää, ja joskus se yllättää, miten ohuen kuoren alla se on, vähän kuin kengän alla rikki painuva ensimmäisen pakkasaamun jää. Huomaan kuitenkin ilokseni, että surun tehdessä työtä minussa löydän useammin itsestäni joustavuutta toimia kuin sammal, joka painuu askeleen alla, mutta nousee hiljalleen ylös. Kärsimys ei jalosta, mutta surulle suostuminen voi tuoda pikkuhiljaa tilaa psyykkiselle joustavuudelle.

Menetyksestä huolimatta olen kokenut myös valtavaa oppimisen riemua vuosien ajan paiskiessani mitä mielenkiintoisimpia tieteellisiä ja käytännön terapiataitoihin tähtääviä opintoja. Koen, että vaikea kokemukseni on ollut minulle kuin suuri aarrearkku, josta löytyy uusia ulottuvuuksia, näkökulmia ja yhtymäkohtia muille elämänalueille. Koen usein syvää iloa voidessani hyödyntää ymmärrystäni työnohjauksessa ja valmennuksessa sekä jakaessani hankkimaani monipuolistuvaa tietoa luennoillani. On ollut uuden ammatillisen suuntani kannalta välttämätöntä, että olen löytänyt tapahtumille merkityksen, sen, että saan nyt kulkea muusikoiden rinnalla heidän haasteissaan. Menetyksen kokemus voi olla myös voimavara, joka pitää yllä sisäisen motivaation liekkiä ja herkistää pohtimaan uudenlaisia kysymyksiä luovasti.

Idealisoitu rooli estää kasvun mahdollisuuden

Minun on myönnettävä, että olen kokenut ajoittain myös väsymystä ja uupumusta roolistani selviytyjänä. Olen saanut osakseni ihailua ja rohkaisua siitä, kuinka olen upealla tavalla selvinnyt ammatillisesta tragediastani ja alkanut rakentaa uutta uraani. Jos samastuu voimakkaasti selviytyjän rooliin, voi kuitenkin joskus olla vaarana, että alkaa idealisoida omaa kärsimystään ja salakavalasti ottaa kantaakseen niin esimerkillisen viitan, että siitä on siloteltu piiloon kaikki keskeneräisyys ja rosoisuus.

Jouduin omalla kohdallani pohtimaan, olinko alkanut muodostaa identiteettiini ikään kuin idealisoitua brändiä oppikirjamaisen täydellisestä psyykkisestä resilienssistä? Elämä, jossa uskallamme kohdata todellisen sisimmän kaipuumme, ei kuitenkaan ole brändin kiillottamista. Elämässä väsymys on joskus sakeaa, vaadimme ajoittain itseltämme kohtuuttoman paljon, ja joskus koemme pettymyksen ja kyynisyydenkin tunteita siitä, että voimavaramme ovat rajalliset.

Kohtaamisissa piilee suuri kannatteleva voima!

Kärsimykseni ei ole jalostunutta, mutta ihmeellisellä tavalla juuri silloin, kun koen olevani aivan rutikuiva ja väsynyt, kohtaan jonkun merkityksellisen ihmisen, jonka kanssa pääsemme keskustelussa jollekin sellaiselle tasolle, joka kantaa minua pitkään. Hän voi olla puolisoni, ystävä, kollega, ohjaajani tai vaikka valmennusasiakkaani. Molemminpuolinen inspiroituminen on palkitsevimpia kokemuksia, joita vuorovaikutuksessa voimme saada! Voisiko suurempaa armollisuutta olla kuin se, että jonkun ihmisen kohtaaminen täyttää varastot kukkuroilleen juuri silloin, kun koemme että kaikki leipä on syöty ja kaloista on pelkät ruodot jäljellä?

Mielestäni oman inhimillisyyden tunnistaminen on ohittamattoman tärkeää ohjaus- ja valmennustyössä; vasta tehtyämme sovinnon keskeneräisyytemme kanssa voimme kohdata toisen ihmisen aidosti.

Kirjoittajasta

jaa tämä artikkeli

Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin
Share on pinterest
Share on email

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *