taustakuva

Rohkeus ei katso ikää eikä sukupuolta

Keskustelin jokin aika sitten erään tuntemani jo eläkkeellä olevan naisen kanssa muuttuneesta työelämästä. Nainen oli tehnyt merkittävän työuran vastuullisissa tehtävissä menestyneen yrityksen palveluksessa. Mikään ei ollut tullut valmiiksi annettuna, ja nainen koki, että oli joutunut maksamaan asemastaan kalliin hinnan muun elämän kustannuksella. Yhteiskunta ja muu lähipiiri olivat aina ihmetelleet perheellisen naisen valintaa toimia vaativassa tehtävässä- toisaalta miesvaltaisella alalla nainen oli jatkuvasti joutunut todistamaan ansaitsevansa paikkansa yhteisössä. Nainen kertoi, ettei hänellä ollut koskaan ollut yhtäkään naispuolista uraorientoitunutta ystävää, joka olisi ymmärtänyt hänen tilannettaan. Ajoittain hän koki arkensa hyvin stressaavaksi ja yksinäiseksi. Minä, 2010-luvulla varsinaisen työurani aloittanut nuori nainen, olin kuulemma ensimmäinen kenen kanssa hän koki voivansa keskustella aiheesta.

Nainen kertoi, ettei hänellä ollut koskaan ollut yhtäkään naispuolista uraorientoitunutta ystävää, joka olisi ymmärtänyt hänen tilannettaan.

Keskustelu sai minut miettimään nykynaisen asemaa työelämässä. Olen onnekas, sillä omassa lähipiirissäni en pääsääntöisesti joudu selittelemään uravalintojani tai halua kehittää omia vahvuuksiani. Lähipiiriini kuuluu rohkeita, päämäärätietoisia ja tavoitteellisia naisia sekä miehiä. Tuemme toinen toisiamme ja koitamme antaa vinkkejä toisillemme siitä, missä näemme toistemme vahvuudet. 2000-luvulla asenteet ovat muuttuneet hyväksyvämmiksi erilaisille elämäntyyleille ja nainen nähdään yhtä lailla päättäjänä siinä missä miessukupuolikin. Tästä esimerkkinä vuosi 2019, jolloin Suomessa valittiin eduskuntaan historiallisen paljon naisia. Kaiken kaikkiaan erilaiset tavat elää elämää, yhdistellä uraa, vapaa-aikaa ja perhe-elämää ovat normaali osa nyky-yhteiskuntaa.

Olen onnekas, sillä omassa lähipiirissäni en pääsääntöisesti joudu selittelemään uravalintojani tai haluani kehittää omia vahvuuksiani.

Mietin omaa urapolkuani suhteessa 2000-luvun työelämään. Oma työurani on alkanut 16-vuotiaana erilaisista toimisto-, järjestö-, asiakaspalvelu-, promootio- ja myyntitehtävistä. Työntekoa olen aina arvostanut, mutta olen pitänyt samalla tärkeänä, että on oltava myös muita vapaa-ajan aktiviteetteja. Työtehtäviin olen päässyt ilman suhteita, ja asenne on aina kantanut pitkälle. Muistan, että ensimmäiseen HR-alan harjoittelupaikkaan soitin ja laitoin suoraan hakemuksen. Toimitusjohtaja selvitteli hetken tilannetta ja muutaman viikon päästä minulle suunniteltiinkin jo tehtävänkuvaa. Varsinainen oikea ensimmäinen työpaikka löytyi henkilöstöpalvelualan pienestä Suomen maayhtiöstä, jossa pääsin tekemään kaikkea HR:n ja liiketoimintaan liittyvää, jota suinkin vain uskalsin tehdä. Se oli hyvä koulu. Työ oli joskus hyvin yrittäjähenkistäkin, ja muistan monesti asiakkaiden ajatelleen meidän olevan osakkaita- niin intohimoisesti me työskentelimme.

Toimitusjohtaja selvitteli hetken tilannetta ja muutaman viikon päästä minulle suunniteltiinkin jo tehtävänkuvaa.

Mielestäni rohkeus johtaa on tärkeä teema, jonka jokainen voi aloittaa itsensä johtamisesta. Mietin usein, että ”mikä on pahinta mitä voisi tapahtua” kun en uskalla tehdä seuraavaa siirtoa. Kun muutama vuosi sitten halusin siirtyä henkilöstöpalvelualalta sisäisiin HR-tehtäviin, tunnistin tarvitsevani mentorointia. Askel uuteen oli niin lähellä, mutta samalla niin kaukana. Hetken aikaa asiaa pohdittuani, tein kartoituksen LinkedInin kautta mielenkiintoisista ja minua kiinnostavista HR-alan vaikuttajista. Laitoin muutamalle viestiä, joista yllättävää kyllä kaikki vastasivat ja olivat kiinnostuneita auttamaan minua pääsemään urallani eteenpäin. Mentorini, Maarit Tiililä, valikoitui minulle sopivaksi mentoriksi, jonka kanssa olemme jatkaneet yhteistyötä ja yhteydenpitoa tähän päivään saakka. Joskus mietin, että miten olisi käynyt, jos en olisi häntä tavannut. Tällä hetkellä työskentelen sisäisissä HR-asiantuntijan tehtävissä. Tulevaisuudessa haluan päästä vaikuttamaan ja kehittämään henkilöstöasioita, mielellään myös prosesseja ja hyvinvointia.

Mietin usein, että ”mikä on pahinta mitä voisi tapahtua” kun en uskalla tehdä seuraavaa siirtoa.

Kaiken kaikkiaan koen asioiden olevan työelämässä paljon paremmin kuin muutama vuosikymmen sitten. Nykynaisen on sallittu edetä uralla potematta asiasta huonoa omaa tuntoa. Valmiita emme kuitenkaan ole, sillä ajankohtaiset tutkimukset osoittavat, että aitoon tasaarvoon työpaikoilla on vielä matkaa. Konsulttina aikanaan työskennellessäni huomasin hyvin, kuinka yhä myytit siitä millaisissa töissä naiset ja miehet ovat hyviä elää vahvasti taustalla. Lisäksi nuoret naiset ovat selvästi vaatimattomampia osaamisensa henkilöbrändäämisessä, työpaikkojen hakemisessa ja  palkkakeskusteluissa. Tasa-arvoinen työelämä ei rakennu itsestään,  vaan sen eteen on aktiivisesti työskenneltävä. (Mäkelä, 29.9.2019.)  Ilokseni olen huomannut, että yritysten päättäjät, rekrytoijat ja HR keskustelevat aiheesta yhä aktiivisemmin. Yhdessä vaikutamme siihen, millaista on työelämä tulevaisuudessa.

Lähde Duunitori: Naiset eivät halua edetä urallaan ja 2 muuta myyttiä- Anna Mäkelä, 29.9.2019

 

 

Kirjoittajasta

jaa tämä artikkeli

Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin
Share on pinterest
Share on email

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *